1540-luvulla Niilo Boijen maakirjoissa tila tunnettiin nimellä Callauis. Callus tarkoittaa kohoumaa tai kalloa. 1700-luvulta lähtien talon nimeksi vakiintui Kila - Callus ja myöhemmin Kila-Kallunen tai yhteenkirjoitettuna Kilakallunen. Talon lähistöllä sijaitsevat Kilaniitty ja Kilamäki. Kila-nimiset paikat ovat tyypillisiä Vakka-Suomen ja Ala-Satakunnan alueella. Ne ovat olleet ennen kristinuskon leviämistä kansan kokoontumispaikkoja. Kila- paikoilla vietettiin juhlia, valmistettiin ruokaa ja aterioitiin yhdessä, sekä uhrattiin hengille ja luonnonjumalille. Tästä voimme päätellä, että Kilan Rälssitilan vaiheet ulottuvat hyvinkin kauas menneisyyteen.

1680-luvulla tila peruutettiin kruunulle. Omistajasukuja ovat olleet mm. Ståhlhandske, Björkbom, Ridder, Rönnbäck ja Gadolin. Lampuodit viljelivät tilaa usein vuosisatojen saatossa, säätyläisomistajien asuessa muualla. Tila on edelleen yksinäistila ja torppia on ollut aikoinaan muutama.
1800-luvulla tilan omisti teologian tohtori, lääninrovasti ja Mynämäen kirkkoherra Andreas Rönnbäck, joka oli naimisissa professori Juhana Gadolinin tyttären kanssa, joka oli kotoisin Sunilan kartanosta Mynämäestä.

Kilan Rälssitila on yksinäistila ja se sijaitsee Mynämäen avarissa viljelysmaisemissa. Nykyinen tyylipuhdasta klassismia edustava päärakennus on ainakin kolmas paikalle pystytetty. Tulipalo on tuhonnut tilakeskuksen viimeksi välirauhan aikana. Palo sai alkunsa rengin heinäkasan takana polttamasta tupakasta.
Kilan hyväkuntoisen aittarakennuksen rakennutti tohtori Andreas Rönnbäck 1849. Pihapiirissä on myös suuri navetta ja vanhanemännän tupa, jota kutsutaan nykyään Väentuvaksi.

Monimuotoinen kasvillisuus
Pihapiirissä kasvaa mm. ukontulikukkaa, nurmitatarta, ukkomansikkaa, keltamoa, humalaa ja lehtoakileijaa.
Pikkutietä reunustaa molemmin puolin hevoslaitumena käytetty hakamaa, jota luonnehtivat monenkokoiset koivut. Aittarakennusta ympäröivällä kukkulalla esiintyy monimuotoista ketomaista kasvillisuutta. Kasvilajeihin kuuluvat mm. ahomansikka, mäkitervakko, nuokkukohokki, ahde- ja mäkikaura, syylälinnunherne ja harakankello. Rautakautisen asutuksen seuralaisiin lukeutuva ahdekaura on Mynämäessä esiintymisalueensa pohjoisrajoilla.

Ukontulikukka
Tulikukat ovat kaksivuotisia kasveja: ensimmäisenä kesänä muodostuu valkoisen karvan peittämistä lehdistä lehtiruusuke, jonka keskeltä nousee toisena kesänä jopa yli metrin korkuinen kukkavarsi. Vaikka yksi kukka on auki vain lyhyen aikaa, pitkässä kukkatähkässä riittää kukkia kahdenkin kuukauden ajalle. Kukittuaan kasvi kuolee, mutta kukkavarsi jää pystyyn talventörröttäjäksi. Koska tulikukat ovat lyhytikäisiä, ne tuottavat runsaasti siemeniä. Siemenet voivat säilyttää itämiskykynsä jopa satoja vuosia.

Ukontulikukalla aluslehdet ovat lyhytruotisia ja varsilehdet johteellisia. Sen kasvupaikat ovat yleensä ihmisen toiminnasta syntyneitä ketoja, hiekkakuoppia, tienvarsia ja niittyjä; varsinkin vanhojen linnojen liepeillä se on yleinen. Ukontulikukkaa löytää paikoitellen Etelä-Suomesta.
Suvun tieteellisen nimen Verbascum arvellaan juontuvan sanasta barba, parta. Suomalaisen nimensä tulikukat lienevät saaneet siitä, että kuivuneita varsia kastettiin tervaan ja käytettiin soihtuna. Tähän viittaa myös antiikin aikainen nimi "candela regia", kuninkaan kynttilä.

Rohdoksena tulikukan kukkia on käytetty yskään, käheyteen ja keuhkovaivoihin, mihin viittaavat kansanomaiset nimet köhäruoho ja hökäheinä. Kukista tehdyssä rohdossa on saponiineja, jotka irrottavat limaa ja edistävät yskösten irtoamista. Kasvin sisältämät lima-aineet muodostavat suojaavan kerroksen limakalvoille parantaen tulehdusta ja ehkäisten ärsytystä. Keski-Euroopassa kukkia on uutettu oliiviöljyyn, jolloin on saatu korvasärkyihin käytettyä kuningasöljyä. Myös tulikukkien lehtiä voidaan käyttää rohtona. Kun tulikukan kukista tai lehdistä tehdään teetä, kannattaa se ennen juomista laskea tiheän sihdin läpi, sillä kasvissa on kurkkua ja ruokatorvea ärsyttäviä karvoja.

Tulikukilla on myös kipua lievittävä ominaisuus, ja niitä onkin käytetty mm. puudutusaineena sodissa. Kasveista tehdyt hauteet lievittävät ulkoisesti käytettynä särkyjä. Ihovaivoihin, esim. sieni-ihottumiin ja hilseeseen, voidaan käyttää ukontulikukkajauhetta.

Rooman valtakunnassa naiset keittivät tulikukan kukkia lipeässä ja värjäsivät keitteellä hiuksensa kullankeltaisiksi. Tulikukkia käytettiin myös vahvistamaan ja kasvattamaan hiuksia.

Kuivattu kasvi torjuu hiiriä ja rottia. Ukontulikukan jauhetuista siemenistä saadaan esim. maitoon sekoitettuna kaloja tainnuttava syötti, joka heitetään veteen. Sitä syöneet kalat nousevat kellumaan vatsat ylöspäin vedenpinnalle, mistä ne voidaan poimia paljain käsin.

Linnunlaulua ja oravia
Kilan Rälssitilan ympäristö on monimuotoinen: puutarhaa, laidunta, luonnontilaista sekametsää sekä peltoaukeaa. Siksi paikan linnustokin on monipuolista. Keväällä laulujoutsenet, hanhet ja kurjet pysähtyvät sankkoina parvina muuttomatkallaan levähtämään viereiselle peltoaukealle. Perinteisen maalaisympäristön lintuihin kuuluu haarapääsky, joka pesii tilan rakennuksissa. Kilakallusten muita lintulajeja ovat mm. harmaasieppo, peippo, pajulintu, keltasirkku, västäräkki, kiuru, pikkukäpylintu, lehtokerttu, pensaskerttu, tali- ja sinitiainen, räkättirastas, mustarastas, vihervarpunen, leppälintu, metsäkirvinen, tervapääsky, sepelkyyhky sekä korppi.